Uudet haasteet

Jos on yhtään pidempään tätä blogia lukenut, niin on mahdollisesti havainnut että tämä miun elämäni on aika projektipitoista. Ensin laihdutin, sitten pyrin pysymään samassa painossa ja kiinteytymään. Kun tämä ei enää jaksanut tarpeeksi motivoida terveellisiin elämäntapoihin niin piti keksiä uutta. Asetin tavoitteeksi juosta puolimaratonin toukokuussa. Nyt kun sekin on juostu niiin mitäs seuraavaksi?

Juoksin HCR:n aikaan 2h 10min ja kun maalissa olisi vielä ollut paukkuja niin aattelin seuraavaksi tavoitella aikaa alle kahteen tuntiin. En kuulu niihin kärsivällisimpiin ihmisiin, joten kun mietin seuraavaa puolikastani niin toukokuu 2013 tuntui aaaaivan liian kaukaiselta. Puolimaratonejahan järjestetään Suomessa varsinkin keväällä ja syksyllä vaikka minkälaisia, joten olishan sellanen löytynyt Suomestakin. Mutta kun fiilis HCR:llä oli niin hyvä osittain yleisön kannustuksen ja runsaan osanottajamäärän ansiosta, niin mihinkään ihan pieneen tapahtumaan ei hotsittanut ilmottautua.

Houkuttelevin puolimaraton löytyi Tukholmasta ja ajankohtakin kuulosti hyvälle- 15.9! Mielikuvissani on ihanan syksyinen, mutta vielä lämmin ja aurinkoinen Tukholma!Oi! (todellisuus on toki jotain ihan muuta...)
Sain vielä suostuteltua (="lähetkö juoksee Tukholmaan? -okei") muutaman ystävistäni mukaan, joten varattiin reissu! Otetaan kaikki irti ja matkataan Ruotsiin ja takaisin laivalla (päästään herkuttelemaan Siljan ihanaan buffettiiiin). Startti on muistaakseni vasta klo:16 lauantaina joten jäädään Tukholmaan hotelliin yöksi. Oltiin sen verran ovelia, että varattiin itse hotels.comin kautta meille hotsku. En tiedä kuinka paljon oikeesti säästettiin, mutta ainakin on omatoiminen olo! Vähän päälle parilla sadalla saatiin reissu(sisältäen myös ruokailut mennessä ja juoksun ilmon), ei miusta siis mikään mahoton hinta kolmen yön reissulle. Ollaan vielä muutamaa muutakin yrietty saada houkuteltua juoksemaan- Ihanaa jos saadaan oikein iso lössi juoksemaan!!

Tavoitteena ois nyt siis juosta alle 2h. Ostin sykemittarinkin tossa hcr:n jälkeen, jolla voin seurailla juoksunopeuttani yms. Ei pitäisi siis olla mahdoton tehtävä! Päätin myös, että ennen kuin täytän maagiset 30v niin juoksen täyspitkän maratonin! Se on varmaan kamalaa, mutta jotenkin miusta se on täl hetkellä asia mikä miun vaan pitää saada tehdyksi! Kaksi kesää siis aikaa. Haaveilen vähän jos ensi kesänä kävisi juoksemassa HCM:n, mutta katellaan nyt vielä..Toivotaan parasta!

Juostaan vaikka väkisin

Tää alkuviikko on ollu jotenki supervaikee töissä ja oon ollu tosi väsynyt kokoajan (tähän vois piirtää sellasen monimutkasen kaavion joka ois about näin: humala vloppuna->kurja alkuviikko). Oon syöny mitä sattuu ja liikkuminen on ollu tosi työlästä,tai väkinäistä. Eilen käveltiin koirien kanssa siskolle kylään n10km, mut jotenkin se oli ärsyttävää kun oltiin lähellä eksymistä vähän väliä. Ei oo yhtään tehnyt mieli pitää kiinni mistään fiksuistaruokailuista,vaan ainoa mitä tekee mieli niin on pitsa/kebu/mättö..

Tänään kävin koirien kanssa ennen töitä tunnin kävelylenkillä ja sisuunnuin niin siitä tukkosesta olosta,et päätin töitten jälkeen lähtee juoksemaan. Tulee varmaan suurena yllätyksenä,ettei ois muuten napannu yhtään lähtee työvuoron jälkee juoksemaan. Mut koska olin niin päättäny niin olihan se mentävä (oon treenannu itsekurini aika hyväks 1,5vuoden aikana).

Oli muuten ekat 3km aika suurta kuraa. Koski joka paikkaan, happi ei kulkenu ja juoksu ei vaan rullannu yhtään. Mut sit vaan juoksin lisää ja purin hammasta. Sen verran usein on sellanen olo ettei juoksu kulje, et siihen on alkanu jollain tasolla tottumaan. Tai kun tietää jo että se mene ohi. Viimeistään 5km kohdalla juoksu alkaa helpottamaan ja loppulenkistä miettii jo pidennysmutkan tekoa!

Mie niin tahon tästä sisustustarran miun kotiin!!

Ja arvatkaas mitä! Viikko tuntuu huomattavasti paremmalta heti lenkin jälkeen! Aijon kehittää tästä jonkun maailmankatsomusjutun. Uskon vakaasti siihen, et mitä enempi juoksen sitä onnellisempi oon. En oo yhtään ollu sinut taas itteni kanssa parina päivänä ja oon ollu ihan helisemässä ajatusteni kanssa (esim,heräsin tänään 3h ennen kelloa stressaamaan ja murehtimaan asioita joille en mitään voi), mut nyt 10km juoksemisen jälkeen oon vahvasti sitä mieltä et kaikki järjestyy.

Ai että tykkään tosta juoksemisesta sit kuitenki. Tai oikeestaan tykkään vaan olosta sen 5km jälkeen ..:D

HCR-12 pt.2

Juomapisteiden ja muutaman röyhtäyspysähdyksen lisäksi en joutunu ottamaan kävelyaskeleita ollenkaan. Koitin kokoajan vaan etiskellä sopivaa koloa itelleni missä mahtuis juoksemaan. Ois myös ollu kiva kun ois tienny välillä et missä ajassa muut njuoksee- ois voinu ottaa niinkun lennosta jäniksen. Miullahan ei ollut siis kelloa mukana ollenkaan, et kattelin aika tarkkaan niitä kylttejä siitä et paljon on juostu ja kuulostelin itteeni et kuinka hyvin jaksan. 10km jälkeen iski pahin vaihe,kun tajusin et miten prkleesti sitä matkaa oli vielä jälellä. Sit vaan tsemppasin itteeni et prkl ämmä,nyt juokset vaikket sit enää koskaan juoksis yhtään. Kaverini oli sanonu että jossain 16km kohalla on pahin vaihe, kun alat olla puhki ja tajuut miten paljon on vielä kuitenki jälellä. Joten siin vaiheessa kun juoksin kyltin 16km ohi, ja huomasin et oon iha hyvässä hapessa ni aattlein et prkl täähä menee hienosti! Oltiin musitaakseni vielä sillon jossain Pikkuhuopiksen huudeilla, mis soi musiikki(miehän en mitään kuullu kun kuulokkeet oli korvilla,mut kyl sen huomas fiilisestä) ja oli paljon yleisöö kannustaas. Ois vaan tehny mieli huutaa niille kannustajille,et tulkaa työkii-tää on iha törkeen siistii!

18km kohalla iski vähän hätä, et hittolainen-täähän loppuu ihan kohta! Ja aloin kirimään. Olin hillinny vähän tahtia kympin jälkeen ku pelkäsin et paukut loppuu kesken kaiken,joten kirittävää oli. Stadionin ympärillä oli ihan mieletön fiilis ja oisin vaa tahtonu juosta siitä uudestaan ja uudestaan ohi,porukkaa oli hitosti ja näki niitä jotka oli jo päässy maaliin ja oli ihanan helpottuneen näkösiä! Vipot kilsat painelin aika haipakkaa, ottaen huomioon et olin juossu jo sen 19km siin vaiheessa,mut jotenki tuntu et kroppa vast alko syttyy! Luulin kyl kokoajan et oon "ihan just" maalissa,kun  sitä stadionia vaan tuntu riittävän ja riittävän- en enää yhtään ollu mistään kilsoista perillä ja aattelin vaa sitä et jaksankoha ees juosta sitä pätkää siel stadionilla kun painoin mäkee ylös ku joku sekopää.

Mut siin vaiheessa ku vihdoin tajus et juoksen ihan just tosta stadionin portista sisään; porukkaa oli siin ulkopuolella kannustaa, aurinko paistaa, ni vitti. Oli kyl tekemistä et pysyin kasassa. Nieleskelin kyyneleitä tosissani ja painoin niin kovaa ku jaloista lähti sen vipon pari sataa metriä maaliin.
Ei varmaan tarvi sanoo et maalissa hymyilin kyl niiin isosti! Mihinkään ei koskenu, eikä yhtään ollu sellanen kaikkensa antanu olo niinku olin toivonu, olin vaan niiiiin fiiliksissä etten voi ees kuvailla sitä. Kävin naamailemassa hikisenä kaikille mahollisille kameroille, keräsin kaikki herkut mitä siel oli tarjolla ja kömpsähin keskelle stadikan nurmikkoa perseelleni ja koitin venytellä.. siin vaiheessa vilkasin kelloa ja tajusin et jos oisin sil hetkellä juossu maaliin ni miun aika ollu jotain 2h 20min. se riitti miulle. Aikaaha mie en todellakaa lähteny juoksemaa, ku ei ollu mitää hajua mihi sitä ees about pystyis ku ei ollu koskaa tollasta matkaa juossut.

 Oltiin kavereitteni kanssa juostu erikseen (tietty),eikä miul ollu mitään hajua et onks ne missä päin.. Sillon kyl oisin toivonu jonku kaverin siihe vieree joka tuntis sen saman tunteen. Toisaalta varmaan ihan hyvä ettei törmätty siel maalissa,siit ois tullu isoitku! Miul ei ollu mitää kamoja mukana, joten vaik oisin kuinka halunnu jäädä nauttimaan huikeesta fiiliksestä stadikalla ni oli pakko lähtee kömpii kotia kohti  ennen kuin hiki kunnolla kuivaa ja kylmettää.

Kotimatkalla koitin kuulostella kroppaani et miltä tuntuu ja huomasin ettei mihinkää vieläkää koskenu, varpaitten päihin ainoastaan vähän. Ja pakko sanoo et kotimatkalla iski hetkeks sellanen, hittolainen- mitäs nyt! mistä täs nyt stressaa! Samantien oli kyl selvää myös,et teen tän uudestaan ja pian!

HCR-12 pt.1

Nyt kun oon hetken aikaa sulatellut tapahtumia, niin oon vihdoin valmis kirjottamaan niistä tänne.
Viime vuoden lopulla yksi ystäväni alkoi puhumaan,että voisi ilmottautua puolimaratonille. Ja kun toinenkin kaveri innostui, niin hittolainen- varovainen kiinnostus heräsi. Just ennen ilmoittautumisen lähettämistä kävin juoksemassa elämäni ekan 10km ja totesin selviäväni siitä hengissä todistetusti. Tätä ennen olin juossut satunnaisesti muutaman lenkin, tietämättä mitään matkoista tai ajoista-ja joka kerta se oli aika tuskaa.. Juoksemiseen oli tähän asti motivoinut lähinnä ajatus koiran treenaamisesta- näyttelyssä kun joku oli joskus sanonut että juoksutreenillä saa koiran liikkumaan nätimmin tms..No enivei, ekan lenkin jälkeen vaan päätin et hittolainen- tää tyttö muuten juoksee toukokuussa sen 21km! Et onhan tässä vielä aikaa treenata..  Ilmottautumisen yhteydessä piti heittää ittensä johonkin tavoteaikaryhmään ja kun kaverikin ilmotti, niin ilmotin itteni tavottelemaan aikaa 2h 10min. Vaikka aattelinkin että varmaan 2h 20min on huomattavasti realistisempi ja sekin aika maksimi.. Mut kaverin vinkistä aattelin ettei sit ihan niin kauheesti tartte ohitella,jos vahingossa juoksu kulkiskin superhyvin.

Nooo, mut enhän mie nyt sit ihan siihen tahtiin treenannut kuin tarkotuksena oli.. Mut hyviä syitä oli.... oli työnalotustressi,lomaaedeltävästressi, loma jaaa lomaaseurannutahdistus. Välillä oli huonoja säitä ja välillä oli jotain mahdollista kipeyttä ilmassa. Välillä toki tehtiin muutama juoksulenkkikin ja välillä se jopa oli ihan kivaakin! Löysin netistä vihdoin sellasen ohjelman jonka avulla pystyin juoksureittini mittaamaan.

Helmikuussa(ehkä..?) juoksin ekan kerran kunnon pitkän lenkin, 16km. Ja säikähdin aika pahasti kun polveen koski niin hitosti viimesten 6km jälkeen ja olin melkolailla varma,ettei miun kroppa tuu koskaan selviämään maaliin asti ehjänä.. Juoksin vielä n.3vkoa ennen h-hetkeä toisen about 16km lenkin- ja siin vaiheessa oikeestaan tajusin et hittolainen- taidan selvitä siitä puolimaratonista elävänä! Näitä kahta 16kilssaa lukuunottamatta juoksin siis peruslenkkejä 8-10km väliltä. Pyrin juoksemaan 2-3 lenkkiä viikossa, mut välillä ei menny yhtään ja välillä meni vähän enempi.
Kun toukokuun alku alko lähestymään niin ahistus kasvo. Kaikki läheiseni varmaan kuulivat enempi kuin tarpeeksi siitä,miten en tuu ikinä selviämään siitä ja et koko ilmottautuminen oli typerintä ikinä! Jokanen juoksulenkki oli vähintään puoleenväliin asti ihan pakkopullaa ja aina kirosin itteni alimpaan pohjamutaan,sekä päätin että tästä kun selviän ni en juokse enää ikinä. Mut kun vaihdettiin toukokuun puolelle alko juoksuinto löytymään!

Toki sairastuin vatsatautiin juuri pari päivää aikasemmin, joten tankkauksethan meni ihan persiilleen. Pyrin kuitenkin juomaan ja syömään netistä bongattujen ohjeitten mukasesti pari päivää ennen juoksua. Perjantaina kävin vielä illalla tekemässä lyhkäsen muutaman kilsan juoksulenkin. Oli hieno fiilis, kun huomas et juoksu kulki eikä meinannu malttaa enää yhtään odottaa varsinaista kisaa! Lauantaina tein kävelylenkin aamupäivällä koirien kanssa aika rennosti, söin hyvän aamupalan ja ihan liian ison hiilaripitosen lounaan (ihan liian myöhäänkin vielä). Koitin juoda reilusti vettä, mut kuitenkin niin ettei tarttis enää lähtöalueella lähteä ettimään vessaa. Kaverini oli edellisenä päivänä käynyt onneksi hakemassa ajanottosiruni, t-paidan sekä numerolappuni kisahallilta niin pääsin suoraan jännäilemään lähtöalueelle.

En ollut ikinä ollut seuraamassa mitään vastaavia juoksutapahtumia, eikä miulla ollut mitään tietoa siitä kuinka paljon porukkaa siellä mahtaisi olla ja että miten se lähtö tapahtuu tms. Kaverini oli onnekseni juossut ko tapahtumassa pari vuotta sitten ja osas opastaa jo ennakkoon vähän meitä ensikertalaisia et miten siellä pitää toimia. Toinen juoksuseuralaiseni oli samassa lähtöryhmässä kanssani, niin lähdön odottelu meni mukavasti rupatellessa "jos joskus meinaan ilmottautua tälläseen typeryyteen uudestaan, ni et sit päästä", "Tästä lähtien juostaan max 10km tapahtumissa". Sit lopussa vielä nopsat halaukset ja onnentoivotukset, kuulokkeet korville jaaa lähtölaukauksesta liikkeelle!

Porukkaa oli ihan hirveesti alussa ja jotenkin hävis kokonaan se et kuinka kovaa ees juoksee ite,kun vaan koitti löytää sopivan tilan itelleen. Ekat kilsat meni kyllä ihan sellasessa käsittämättömässä onnentunteessa,et olin vaan kyyneleet silmissä ja superhymy huulilla! Fiilistelin vaan sitä tunnetta kun aurinko alko paistamaan, juoksu kulki, yleisö katujen varsilla kannusti ja liikenne oli pysäytetty ku myö vaa juostii :D Oli jotenki vaan niin fiiliksissä siitä,et JES VIHDOIN! Et kaikki on tehty mitä voidaan,et nyt vaan juostaan ja nautitaan. Aina välillä meinas lounaspasta tulla takasin ylös (vähemmän ruokaa ja aikasemmin seuraavalla kerralla), jossakin välissä kävin mielessäni läpi tilannetta jossa oisin oksentanu edellä juosseen naisen selkään.. Reitin varrella oli muutamia bajamajoja ja välillä harkitsin jos oisin käyny siellä oksentamassa,mut en halunnu tuhlata sellaseen typeryyteen aikaa. Ekalla tankkauspisteellä join vettä ja muilla gatoradea, siitäkin huolimatta ettei juominen yhtään parantanu mahatilannetta.