Viime vuoden lopulla yksi ystäväni alkoi puhumaan,että voisi ilmottautua puolimaratonille. Ja kun toinenkin kaveri innostui, niin hittolainen- varovainen kiinnostus heräsi. Just ennen ilmoittautumisen lähettämistä kävin juoksemassa elämäni ekan 10km ja totesin selviäväni siitä hengissä todistetusti. Tätä ennen olin juossut satunnaisesti muutaman lenkin, tietämättä mitään matkoista tai ajoista-ja joka kerta se oli aika tuskaa.. Juoksemiseen oli tähän asti motivoinut lähinnä ajatus koiran treenaamisesta- näyttelyssä kun joku oli joskus sanonut että juoksutreenillä saa koiran liikkumaan nätimmin tms..No enivei, ekan lenkin jälkeen vaan päätin et hittolainen- tää tyttö muuten juoksee toukokuussa sen 21km! Et onhan tässä vielä aikaa treenata.. Ilmottautumisen yhteydessä piti heittää ittensä johonkin tavoteaikaryhmään ja kun kaverikin ilmotti, niin ilmotin itteni tavottelemaan aikaa 2h 10min. Vaikka aattelinkin että varmaan 2h 20min on huomattavasti realistisempi ja sekin aika maksimi.. Mut kaverin vinkistä aattelin ettei sit ihan niin kauheesti tartte ohitella,jos vahingossa juoksu kulkiskin superhyvin.
Nooo, mut enhän mie nyt sit ihan siihen tahtiin treenannut kuin tarkotuksena oli.. Mut hyviä syitä oli.... oli työnalotustressi,lomaaedeltävästressi, loma jaaa lomaaseurannutahdistus. Välillä oli huonoja säitä ja välillä oli jotain mahdollista kipeyttä ilmassa. Välillä toki tehtiin muutama juoksulenkkikin ja välillä se jopa oli ihan kivaakin! Löysin netistä vihdoin sellasen ohjelman jonka avulla pystyin juoksureittini mittaamaan.
Helmikuussa(ehkä..?) juoksin ekan kerran kunnon pitkän lenkin, 16km. Ja säikähdin aika pahasti kun polveen koski niin hitosti viimesten 6km jälkeen ja olin melkolailla varma,ettei miun kroppa tuu koskaan selviämään maaliin asti ehjänä.. Juoksin vielä n.3vkoa ennen h-hetkeä toisen about 16km lenkin- ja siin vaiheessa oikeestaan tajusin et hittolainen- taidan selvitä siitä puolimaratonista elävänä! Näitä kahta 16kilssaa lukuunottamatta juoksin siis peruslenkkejä 8-10km väliltä. Pyrin juoksemaan 2-3 lenkkiä viikossa, mut välillä ei menny yhtään ja välillä meni vähän enempi.
Kun toukokuun alku alko lähestymään niin ahistus kasvo. Kaikki läheiseni varmaan kuulivat enempi kuin tarpeeksi siitä,miten en tuu ikinä selviämään siitä ja et koko ilmottautuminen oli typerintä ikinä! Jokanen juoksulenkki oli vähintään puoleenväliin asti ihan pakkopullaa ja aina kirosin itteni alimpaan pohjamutaan,sekä päätin että tästä kun selviän ni en juokse enää ikinä. Mut kun vaihdettiin toukokuun puolelle alko juoksuinto löytymään!
Toki sairastuin vatsatautiin juuri pari päivää aikasemmin, joten tankkauksethan meni ihan persiilleen. Pyrin kuitenkin juomaan ja syömään netistä bongattujen ohjeitten mukasesti pari päivää ennen juoksua. Perjantaina kävin vielä illalla tekemässä lyhkäsen muutaman kilsan juoksulenkin. Oli hieno fiilis, kun huomas et juoksu kulki eikä meinannu malttaa enää yhtään odottaa varsinaista kisaa! Lauantaina tein kävelylenkin aamupäivällä koirien kanssa aika rennosti, söin hyvän aamupalan ja ihan liian ison hiilaripitosen lounaan (ihan liian myöhäänkin vielä). Koitin juoda reilusti vettä, mut kuitenkin niin ettei tarttis enää lähtöalueella lähteä ettimään vessaa. Kaverini oli edellisenä päivänä käynyt onneksi hakemassa ajanottosiruni, t-paidan sekä numerolappuni kisahallilta niin pääsin suoraan jännäilemään lähtöalueelle.
En ollut ikinä ollut seuraamassa mitään vastaavia juoksutapahtumia, eikä miulla ollut mitään tietoa siitä kuinka paljon porukkaa siellä mahtaisi olla ja että miten se lähtö tapahtuu tms. Kaverini oli onnekseni juossut ko tapahtumassa pari vuotta sitten ja osas opastaa jo ennakkoon vähän meitä ensikertalaisia et miten siellä pitää toimia. Toinen juoksuseuralaiseni oli samassa lähtöryhmässä kanssani, niin lähdön odottelu meni mukavasti rupatellessa "jos joskus meinaan ilmottautua tälläseen typeryyteen uudestaan, ni et sit päästä", "Tästä lähtien juostaan max 10km tapahtumissa". Sit lopussa vielä nopsat halaukset ja onnentoivotukset, kuulokkeet korville jaaa lähtölaukauksesta liikkeelle!
Porukkaa oli ihan hirveesti alussa ja jotenkin hävis kokonaan se et kuinka kovaa ees juoksee ite,kun vaan koitti löytää sopivan tilan itelleen. Ekat kilsat meni kyllä ihan sellasessa käsittämättömässä onnentunteessa,et olin vaan kyyneleet silmissä ja superhymy huulilla! Fiilistelin vaan sitä tunnetta kun aurinko alko paistamaan, juoksu kulki, yleisö katujen varsilla kannusti ja liikenne oli pysäytetty ku myö vaa juostii :D Oli jotenki vaan niin fiiliksissä siitä,et JES VIHDOIN! Et kaikki on tehty mitä voidaan,et nyt vaan juostaan ja nautitaan. Aina välillä meinas lounaspasta tulla takasin ylös (vähemmän ruokaa ja aikasemmin seuraavalla kerralla), jossakin välissä kävin mielessäni läpi tilannetta jossa oisin oksentanu edellä juosseen naisen selkään.. Reitin varrella oli muutamia bajamajoja ja välillä harkitsin jos oisin käyny siellä oksentamassa,mut en halunnu tuhlata sellaseen typeryyteen aikaa. Ekalla tankkauspisteellä join vettä ja muilla gatoradea, siitäkin huolimatta ettei juominen yhtään parantanu mahatilannetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti