HCR-12 pt.2

Juomapisteiden ja muutaman röyhtäyspysähdyksen lisäksi en joutunu ottamaan kävelyaskeleita ollenkaan. Koitin kokoajan vaan etiskellä sopivaa koloa itelleni missä mahtuis juoksemaan. Ois myös ollu kiva kun ois tienny välillä et missä ajassa muut njuoksee- ois voinu ottaa niinkun lennosta jäniksen. Miullahan ei ollut siis kelloa mukana ollenkaan, et kattelin aika tarkkaan niitä kylttejä siitä et paljon on juostu ja kuulostelin itteeni et kuinka hyvin jaksan. 10km jälkeen iski pahin vaihe,kun tajusin et miten prkleesti sitä matkaa oli vielä jälellä. Sit vaan tsemppasin itteeni et prkl ämmä,nyt juokset vaikket sit enää koskaan juoksis yhtään. Kaverini oli sanonu että jossain 16km kohalla on pahin vaihe, kun alat olla puhki ja tajuut miten paljon on vielä kuitenki jälellä. Joten siin vaiheessa kun juoksin kyltin 16km ohi, ja huomasin et oon iha hyvässä hapessa ni aattlein et prkl täähä menee hienosti! Oltiin musitaakseni vielä sillon jossain Pikkuhuopiksen huudeilla, mis soi musiikki(miehän en mitään kuullu kun kuulokkeet oli korvilla,mut kyl sen huomas fiilisestä) ja oli paljon yleisöö kannustaas. Ois vaan tehny mieli huutaa niille kannustajille,et tulkaa työkii-tää on iha törkeen siistii!

18km kohalla iski vähän hätä, et hittolainen-täähän loppuu ihan kohta! Ja aloin kirimään. Olin hillinny vähän tahtia kympin jälkeen ku pelkäsin et paukut loppuu kesken kaiken,joten kirittävää oli. Stadionin ympärillä oli ihan mieletön fiilis ja oisin vaa tahtonu juosta siitä uudestaan ja uudestaan ohi,porukkaa oli hitosti ja näki niitä jotka oli jo päässy maaliin ja oli ihanan helpottuneen näkösiä! Vipot kilsat painelin aika haipakkaa, ottaen huomioon et olin juossu jo sen 19km siin vaiheessa,mut jotenki tuntu et kroppa vast alko syttyy! Luulin kyl kokoajan et oon "ihan just" maalissa,kun  sitä stadionia vaan tuntu riittävän ja riittävän- en enää yhtään ollu mistään kilsoista perillä ja aattelin vaa sitä et jaksankoha ees juosta sitä pätkää siel stadionilla kun painoin mäkee ylös ku joku sekopää.

Mut siin vaiheessa ku vihdoin tajus et juoksen ihan just tosta stadionin portista sisään; porukkaa oli siin ulkopuolella kannustaa, aurinko paistaa, ni vitti. Oli kyl tekemistä et pysyin kasassa. Nieleskelin kyyneleitä tosissani ja painoin niin kovaa ku jaloista lähti sen vipon pari sataa metriä maaliin.
Ei varmaan tarvi sanoo et maalissa hymyilin kyl niiin isosti! Mihinkään ei koskenu, eikä yhtään ollu sellanen kaikkensa antanu olo niinku olin toivonu, olin vaan niiiiin fiiliksissä etten voi ees kuvailla sitä. Kävin naamailemassa hikisenä kaikille mahollisille kameroille, keräsin kaikki herkut mitä siel oli tarjolla ja kömpsähin keskelle stadikan nurmikkoa perseelleni ja koitin venytellä.. siin vaiheessa vilkasin kelloa ja tajusin et jos oisin sil hetkellä juossu maaliin ni miun aika ollu jotain 2h 20min. se riitti miulle. Aikaaha mie en todellakaa lähteny juoksemaa, ku ei ollu mitää hajua mihi sitä ees about pystyis ku ei ollu koskaa tollasta matkaa juossut.

 Oltiin kavereitteni kanssa juostu erikseen (tietty),eikä miul ollu mitään hajua et onks ne missä päin.. Sillon kyl oisin toivonu jonku kaverin siihe vieree joka tuntis sen saman tunteen. Toisaalta varmaan ihan hyvä ettei törmätty siel maalissa,siit ois tullu isoitku! Miul ei ollu mitää kamoja mukana, joten vaik oisin kuinka halunnu jäädä nauttimaan huikeesta fiiliksestä stadikalla ni oli pakko lähtee kömpii kotia kohti  ennen kuin hiki kunnolla kuivaa ja kylmettää.

Kotimatkalla koitin kuulostella kroppaani et miltä tuntuu ja huomasin ettei mihinkää vieläkää koskenu, varpaitten päihin ainoastaan vähän. Ja pakko sanoo et kotimatkalla iski hetkeks sellanen, hittolainen- mitäs nyt! mistä täs nyt stressaa! Samantien oli kyl selvää myös,et teen tän uudestaan ja pian!