Valaistuminen Bodybalancen parissa

Yksi parhaista ystävistäni sanoi tossa pari viikkoa sitten, että miun pitäs lähteä jonnekin kauas pois hetkeksi.  Ei kuitenkaan siksi, että haluaisi miut kauas näköpiiristään vaan siksi et taidan olla sen tarpeessa- eikä se oo jäänyt ilmeisesti ystäviltä huomaamatta. Jäin asiaa pohtimaan ja alkuunsa olinkin jo varailemassa reissua Balille, Goalle ja vaikka mihin. En kuitenkaan oikein usko sellaseen ajatukseen, että itsensä löytäisi jostain lomareissulta vaikka kuinka kelaisi ja kelaisi. Se voi toki auttaa, mutta kun se elämä on kuitenkin oikeesti niin paljon sitä arkea ja ns oikeeta elämää- niin joutuu tavallaan tekemään tuplatyön kun ensin kelaa asiat siellä lomalla ja sitten vielä koittaa miettiä niitä arjessa.  Itse ainakin olen lomalla erilainen ihmisenäkin, kuin arjessa. Rennompi ja huolettomampi ainakin.. Ystäväni sanojen jälkeen kävin vielä ajatuksia herättävän keskustelun PT:ni kanssa (siitä olikin aikaisemmassa postauksessa) ja  sen jälkeen oon pohdiskellut elämääni oikein huolella..

Nyt viikonlopun vietin perheeni pariassa mökillä ja vaikka touhuttiin kokoajan, niin silti tuntuu että aivot on latautuneet ja uusia ajatuksia täynnä. Kävin äsken vielä Bodybalancessa ja sain siellä heinoja oivalluksia.

1)  Oon kehittynyt aika kovaksi suorittajaksi-kaikilla osa-alueilla. Laihdutusprojektissa onnistumisen jälkeen, oon päättänyt pystyä mihin vain tahdon. Ja minähän muuten tahdon. Tämähän on toisaalta ihan hyvä ajatus, mutta liika on liikaa. Poden hirveän huonoa omaatuntoa siitä, etten pysty urheilemaan niin paljon kuin tahtoisin. Kun käyn salilla tekemässä lihaskuntoa, poden huonoa omaatuntoa siitä etten ole juoksemassa tai tee jotain aerobista urheilua. Ja toisaalta poden huonoa fiilistä siitä, että urheiluun käytetty aika on poissa koirilta.  Niin ja kotikin on sotkuinen..
-Ratkaisu: Yritän keskittyä siihen mitä teen ja teen sen mahdollisimman hyvin. Vähemmän on enemmän. Lopetan suorittamisen. Loppuen lopuks kun ollaan vanhoja ja kuolemassa, niin en usko et ketään kiinnostaa kuinka hitosti oon suori ttanu ja kuinka PALJON asioita oon saanu tehtyä. Yritän olla enemmän läsnä.

2) Poden jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä etten juokse. Oon asettanu mielessäni tavoitteeksi alittaa ajan 1h 50min toukokuussa. HCR-13 lähestyy huimaa vauhtia, enkä edes musita millon olisin viimeksi juossut! Miksi asettaa itselleen tavoitteita jos ei mitään niitten eteen tee! Juoksu ei enää yhtään ole mielessä sellasena mukavana asiana, vaan enemmänkin ärsyttävänä mieltä painavana must do- juttuna.
- Ratkaisu: Unohdan tavoitteet kokonaan. En edes mieti aikaisempia aikoja tai muiden mielipiteitä. Pyrin löytämään sen saman fiiliksen kun oli vuosi sitten kun alotin juoksemaan. Toivon juoksevani HCR:n sama typerä onnellinen hymy naamalla kuin vuosi aikaisemmin. Juoksemaan vaan onnellisena siitä, että pystyn. Yritän olla tyytyväinen siihen, että kykenen juoksemaan 21km kuolematta.

3) Stressaan syömisestäni ihan hirveesti, enkä nauti siitä useimmiten yhtään. Jos syön jotain epäterveellistä, niin koitan syödä niin nopeesti kuin mahdollista etten edes nauti siitä. Yritän noudattaa jokaista ohjetta mitä oon jostain lukenu/kuullu, että eläisin mahdollisimman terveellisesti ja ns oikein. Mut kenen oikein? Ja mikä on tarpeeks?
-Ratkaisu: Jatkossa koitan kuunnella kroppaani enemmän. Pyrin tarjoamaan sille sitä mitä se tarvii, jotta pysyisin terveenä ja jotta jaksan liikkua. Yritän nauttia syömisestä ja syödä tarpeeksi paljon ja useammin.  Yritän lopettaa itteni palkitsemisen ruualla tai juomallsa ja keksimään siihen muita tapoja.

4) Mietin liikuntaa pakkona. Ajattelen, et on pakko urheilla jotta saavutan tavotteeni. Katselen muiden ihmisten vartaloita arvioiden ja mietin et mitenhän  saisin tollasen pepun tai jaksaisin nostaa noin isot painot. Mut miksi? Ja mitäs sitten kun saavutan. En osaa olla ylpeä saavutuksistani, vaan vertaan itteäni muihin. Aina löytyy ihmisiä jotka treenaa enemmän kuin minä.  Aina on joku, jonka vartalo miellyttää miun silmää enemmän kuin omani. Kun kehityn jossain asiassa, keksin seuraavan osan mitä alan treenaamaan.
- Ratkaisu: Pyrin hyväksymään itteni just näin. Teen jatkossakin töitä itteni eteen ja treenaan, mut vaan koska tiiän sen tekevän miulle hyvää ja koska nautin siitä. En tee sitä enää sen takia, et kuvittelisin jonkun toisen ihmisen ihailevan miun vartaloani tai siks et vaan näyttäisin hyvälle.

5) Yritän opetella oikeesti hyväksymään itteni vielä vähän enemmän. Oon päässy siinä jo aika pitkälle, mut nyt oon parin viikon aikana huomannu et jossain määrin pahoinpitelen itteeni jatkuvasti. Tai en pidä itestäni ainakaan niin paljon kuin pitäis. Vedän itteni ihan äärirajoille jatkuvasti saavuttaakseni päämäärän, mut kun saavutan asioita niin en nauti niistä vaan alan heti miettimään seuraavaa etappia. En elä tässä hetkessä, vaan aina sitten kun... Oon kehittäny päässäni (ison)kirjallisen verran sääntöjä ja mielipiteitä miten asiat on ja miten miun elämän pitäs mennä. Ja ummistan silmäni täysin kaikelta muulta. Oli aika jollon miulla ollut mitään mielipiteitä mistään jaa nyt miusta tuntuu, et miulla ei paljoa muuta ookkaan.
- Ratkaisu: Yritän olla avoimempi, olla enemmän minä kuin se ihminen jokska luulen muitten haluavan miun olevan (toi ei kieliopillisesti oo kyllä yhtään oikein...)